Lokakuussa 2013 minut heitettiin Cesspooliin, joka on New Yorkin vuokraus Brooklynin ympärillä etsitään yksikköä, joka vastasi kohtuuttomia odotuksia murtuneesta 22-vuotiaasta, joka haluaa elää ilman kämppiksiä (moi).
Tarkastellut yli tusinaa huoneistoa, etsintäni lopulta vei minut Flatbush-taskuun aivan Prospect Parkin eteläpuolella. Tulin isoon, käsittämättömään rakennukseen, jossa oli pölyiset lattiat ja ruma kaakeloidut seinät, ja menin sitten rikkaalla hissillä 6th (ja viimeinen) kerros ja käveli tyhjään huoneistoon.
Se oli perusstudio, mutta yllättävän tilava, ja luonnollinen valo virtaili huoneen toisessa päässä olevan suuren ikkunan läpi. Liukin hitaasti sitä kohti ja kurkaisin ulos. Koska ei ollut pilvenpiirtäjää tai korkeaa näkyvyyttä, pystyin näkemään aina Brooklynin loppuun, missä Verrazano-Narrows-silta loisti etäisyydessä. Katsoin alas ja näin parin rivin taloja suoraan rakennuksen ulkopuolella. Ei ruskokivet. Taloa. Omakotitalot.
Kun muutin muutamaa viikkoa myöhemmin, lähdin etsimään naapurustota, johon olin niin vetovoimainen. Kulma, jossa asusin, oli aina vilkasta, sekä ihmisten että sekava liikenneruuhi. Se ei ollut koskaan rentouttavaa tai miellyttävää - se oli New York City. Mutta kadun ylittäminen Church Avenuen toiselle puolelle oli kuin pääsy kokonaan eri maailmaan.
Prospect Park South Historic District on trapetsimäinen blokkikokoelma, jonka sisältävät Church Avenue pohjoisessa, Ocean Avenue idässä, Beverley Road etelässä ja Coney Island Avenue lännessä. Kaupungin maamerkkien suojelukomissio nimitti sen historialliseksi alueeksi vuonna 1979, mutta sitä kehitettiin 1890-luvulla mies, Dean Alvord, joka halusi luoda rauhallisen esikaupunkialueen anteeksiantamattoman kaupunkien rajoissa kaupunki. Hän palkkasi arkkitehdin John J. Petit, jonka ohjeena oli rakentaa taloja monista eri tyyleistä. Tuloksena syntyneet koteja ovat edelleenkin, aina Colonial Revivalista ja kuningatar Annesta neo-Tudoriin ja jopa japanilaiseen pagoodiin.
Näitä taloja Prospect Park South Historic District -alueella on noin 200, joista kukin on niin ainutlaatuinen ja kaunis, että särkyin katsellen niitä. Ympäröivät kuistit. Sarakkeita. Puiden reunustamat kadut. Rehevä nurmikko. Rakastin kävelyäni ruokakauppaan, joka vei minut aivan alueen läpi, ja poikein usein kiertotieistä tai spontaaneista kävelyistä vain kävelläkseni noita hiljaisia katuja.
Tästä tuli tärkeä osa viikonloppurutiiniani, etenkin karkean viikon kuluttua Manhattanin työelämästäni. Tulisin tänne ja teeskennellä olleensa jossain muualla. Tarkastan suosikki taloni, kuten levittävän kartanon Albemarlen ja Marlboroughin nurkassa, jossa olin kerran ollut sisätilojen myyntiin; se kuuluu nyt näyttelijälle Michelle Williamsille. Kadun toisella puolella olevassa talossa oli mukana unelmaani suljettu veranta. Toinen kauempana kadulla oli ollut vuosien ajan rappeutuneena ja näytti ahdistavan - täydellisenä a "Varo koiraa" -merkki, mutta palautettiin äskettäin entiseen kauneuteensa ja siitä tuli osa kiertoaan hyvin.
Jopa New Yorkissa kokeiltuimpien aikojen aikana, kun tunsin olevansa kolhiutuneena sen ankarilla tavoilla, tämä pieni asuinalueen erillisalue oli aina minulle. Olin aina ollut kaupunkityttö, joka asui kaupunkielämässä pienessä kaupunkiasunnossa. Täällä olin jälleen, Brooklyn-studiossa, joka ei ollut oikeastaan mitään erikoista, mutta tuntuvasti ulottuvilla naapurustolle, joka täytti minut ilolla ja toiveella. Se oli esimerkki esikaupungin prototyypistä, josta monet muuttivat tullakseen tänne, mutta se oli sellainen, jota usein kaipain.
Tämän vuoden helmikuussa löysin itseni seisovan jälleen siinä tyhjässä huoneistossa. Olin saanut työpaikkailmoituksen Houstonissa muutama viikko ennen, ja kun olin yli kuusi vuotta asunut Brooklynin ahvenellani, piti lopulta sanoa hyvästit.
Se oli tuskallisen tuulinen päivä New Yorkin kaupungissa, ikään kuin hän puhalsi minua pois hänestä antaen siunauksensa ainoa tapa, jolla hän tiesi miten. Katsoin viimeisen ikkunani ulkopuolelta alla olevien talojen ja etäisyyden sillan, hymyilin kyyneleteni läpi ja suljin sen oven ikuisesti.