Vuosien varrella autoni ei ole ollut vain minun ratsastustani, vaan myös toimistoni, pukuhuoneeni, jopa paikka, jossa nappan. Pidän siitä tai ei, suuri osa elämästämme tapahtuu, kun olemme pääsemässä minne meidän täytyy mennä. Mutta autoissamme on jotain muuta, josta emme koskaan puhu: itkemme.
Kaupunkiasuminen jättää arvokkaan muutaman yksityisen tilan; jos jaat kodin ja työtilan, on harvinaista olla koskaan todella yksin. Auto, jossa on pod-tyyppinen tunnelma, voi olla turvapaikka. Sulkemalla oven erityisen vaikean päivän tai pettymystapaamisen jälkeen, auto voi tuntea olonsa paratiisiksi, tilaan, jossa voit vihdoin hengittää ulos ja antaa vartijasi koskaan alas niin vähän. Joskus tuo pieni vapautus on kaikki, mitä kyyneleet alkavat valua. Lisää siihen ajon meditatiivinen luonne ja erityisen polttava kappale radiossa, ja olen yllättynyt siitä, että teen sen missä tahansa ripsiväriiniini ehjänä.
En ole ainoa. Vedin hiljattain risteyksessä kauniin surullisen naisen viereen. Olen voinut erehtyä hänen kasvojensa ilmeeseen rauhallisena, kun hän odotti punaista valoa, paitsi rasvakyyneleet, jotka virtautuivat hänen stoikkaiseen profiiliinsa ja tiputtivat leukaansa. Hän näytti rauhalliselta, melkein onnelliselta ja niin kiehtovalta, etten pystynyt katsomaan pois. Hän ei huomannut minun katselevan häntä ja ajoi valon muuttuessaan matkalle.
Kuka tietää, miksi hän oli niin itkevä sinä päivänä? Ehkä hän sai huonoja uutisia tai ehkä hän vain käytti hyväkseen arvoista yksinäisyyttä matkustaminen tungosta toimistosta kaoottiseen kotiin - puhdistamalla stressiä varautuakseen seuraavalle vaiheelle hänen päivä. Nähdessään hänen yksityisen tunteensa, niin raa'an ja avoimen, on kuva, jota en koskaan unohda. Itse asiassa sen ajattelu tekee minut sumuiseksi. Se muistuttaa minua siitä, että joskus paras tapa käsitellä elämän paineita ei ole häiritä itseäni useammasta toiminnasta, kuten on tapanani, vaan itse asiassa olla tekemättä mitään. Vasta sitten voin löytää henkisen tilan käsitellä kertyneitä tunteita, puhdistaa kannet ja virkistäytyä hyvällä itkulla. Mutta vain jos voin löytää jonnekin sen.
