Olemme seuranneet joitain lukemisia ja saaneet juuri yhteyttä ruotsalaiseen suunnittelijaan ja strategiaan David Carlsonin kevään 2010 trendiraportti, jonka mukaan se on ”Aika suunnitella uudelleen.” Ongelman ydin on, että pakkomiellemme uutuus saastuttaa planeetta ja tämä "Esteettisen leviämisen tila... on saavuttanut kertyvän ja tuhoavan tason merkityksen, arvon ja identiteetin menettämisen kannalta."
Hän mainitsee muutamia esimerkkejä. Huippuluokassa iPhone ei täytä todellista 'yhden tarkoituksen' toiminnallisuutta, koska se vaatii ylimääräisen suojaavan ihon, joka voitaisiin rakentaa kun taas McDonald's Happy Meal -leluilla on niin vähäinen arvo, että heille on suunniteltu heikko arvo, että ne ovat nopeasti ei-toivottuja ja hävittää. Toinen klassinen esimerkki on tuoli, jota suunnitellaan edelleen tuhansia ja tuhansia kertoja, vaikka meillä on runsaasti hyviä tuoleja markkinoilla.
Artikkelissa on paljon hyviä saalislauseita - kuten "Suunnittelu ei ole enää elämäntapaa, vaan elinkaaria,"
ja on vaikea olla eri mieltä suuresta osasta sisältöä. On myös useita seikkoja, jotka toivomme tarkentuvan edelleen. Esimerkiksi väite, jonka mukaan muotoilu on alle sata vuotta vanha ja että se on kärsinyt omasta menestyksestään, mikä johtaa tarpeettomiin tuotteisiin ja "Ei keino vastata ihmisen aitoihin tarpeisiin." Tällainen lausunto saa meidät ihmettelemään, kun tekijä ajattelee muotoilua Todella alkoi, miksi se alkoi suppeasti, ja mikä estää sitä vastaamasta aitoon tarpeeseen. Taustalla on myös jännitys siinä, että tämä on trendiraportti, joka on kriittinen uutuudelle.Raportin tyyli on tarkoituksellisesti tietoisuuden virta, se on erittäin luettavissa ja se käyttää iskulauseiden ja kutsujen kieltä saadakseen joitain erittäin hyviä kohtia. Ja mietinnön ytimessä oleva levottomuus on samanlainen kuin jännitys, joka kohtaa koko muotoilumaailman: Kuinka omaksumme kestävämmän suunnittelutavan, kun uutuudelle on edelleen kysyntää - niin kuluttajien kuin valmistajienkin keskuudessa?
Raportissa erotellaan muutama suunnittelija ja ajattelija roolimalleiksi. William McDonoughin ja Michael Braungartin Kehdosta kehtoon filosofia on yksi esimerkki harkitusta ratkaisusta. Tom Dixonin puristetun ruohon kiinakupit kiitetään niiden biohajoavuudesta ja Ecuadorin Kuntiqi -lainelaudat kiitetään uusiutuvan balsapuun ja myrkyttömän pellavaöljyn käytöstä polystyreenin ja polyuretaanin sijasta.
Carlson toteaa lopuksi, että se on "Suunnittelun aika ottaa vastuun vaippa, olla jättämättä huomiotta ympärillämme tapahtuvaa." Palaamme lopuksi miettimään, onko muotoilu kokonaisuutena valmis pohdittavaksi. Kuinka kestävä muotoilu voi poistua reunoista ja ohittaa valtavirran McDonald'sin onnellisen aterian tapa tehdä asioita? Tässä kappaleessa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja kuilu pitkän aikavälin suunnittelumallin ja lyhytaikaisten markkinatarpeiden välillä on edelleen hiukan vakaa. Tai miten David Carlsonin sanoin tulee "Ylittää normin ja jättää maailmalle paremman paikan kuin löysimme"?